Tänään tuli lunta. Taas. Ja paljon.
Lenkillä ollessamme meidän pian 9vuotta täyttävä rottweiler seniorimme, Alma, otti kaiken ilon irti. Se hyppi hangessa häntä heiluen ja teki sukelluksen hankeen pää edellä kuin 10-viikkoinen pentu konsanaan, nousten sieltä Frozenin Olafin näköisenä.
Mietin mielessäni, että ei kyllä uskoisi, että se täyttää jo niin paljon. Sen käyttäytyminenhän on kuin pentukoiralla!
Herranen aika sentään. Entä jos hänellä on alkava Alzheimer?!?!
Jospa hän palaa mielessään aikaan kun oli vielä pentu, pieni ja söpö, viisas ja viaton: sehän selittäisi pomppimisen ja sukeltelun.
Tämähän selittäisi myös sen miksi esimerkiksi tuttu käsky ”oma paikka” on tuntunut unohtuvan: tai miksi lenkillä ollessa ”keltaisia sivuja” lukiessa korvat ovat vain koristeena. Vanhuus kun on etuoikeus. Ei hänen tarvitse enää totella. Hän on totellut jo 3285 päivää, nyt hän hyggeilee.
Jospa nyt on se hetki, kun tämä Rouva Rottweiler etuilee jonossa ja nauttii siitä.
Se hetki, kun säännöt koskevat häntä yhtä vähän kuin viikottainen siivousvuoro teiniämme.
Se hetki, kun hän voi unohtaa kaiken oppimansa vedoten elettyjen vuorokausien määrään.
Mutta samaan aikaan tämä on myös se hetki, kun illalla silittäessäni tätä koiraa näen sen harmaantuvat karvat niskakarvojen alla.
Se hetki, kun silmiin katsoessa sen silmät eivät loistakaan enää kirkkaina kuin auringonsäteet aamulla huoneeseen, vaan säteiden eteen on laskeutunut pilviharso.
Se hetki, kun Rouva Rottweiler ei pompikaan enää kymmentä kertaa hankeen, vaan vain kaksi.
Tämä on se hetki, kun tajuan, että valitettavasti myös minun koirani vanhenevat. Myös minun tulee päästää niistä joku päivä irti. Mutta sitä ennen aion nauttia jokaisesta päivästä.
Sillä usko tai älä, juuri nyt se on. Se hetki.
No responses yet