Kuka on se oikea

Minulta on monesti kysytty, mistä tietää millainen koira tulisi valita. Mikä rotu sopisi meidän perheeseen, mikä rotu ei missään tapauksessa, mikä hyötyisi meidän ympäristöstä, mille rodulle taas ympäristöstä olisi haittaa. Valitettavasti (tämäkään) asia ei ole niin yksinkertainen kuin voisi luulla.

Mietitääs. Kansainvälinen koiranjalostusliitto (FCI) on hyväksynyt 360 eri koirarotua. Näiden lisäksi on vielä sekarotuiset koirat. Tilastokeskuksen vuoden 2018 tilaston mukaan Suomessa olisi noin 700 000 koiraa. Näistä jokainen on oma yksilönsä. Jokainen.

On totta, että jokaisella on rodulla on oma historiansa ja käyttötarkoituksensa jotka tulee huomioida rotuvalintaa tehdessä. Mielestäni nykypäivänä tulee ottaa huomioon myös eettisyys ja se haluaako ostovalinnallaan kannattaa vaikkapa sitä että lyttykuonoisista koirista tehdään yhä lyttykuonoisempia, mutta tämä olisi paasauksen paikka erikseen.

Voi olla että välttämättä kerrostalo-asuntoon ei vahtikoira ole hyvä valinta – ellei sitä ole totutettu jo pienestä pitäen tuohon ympäristöön ja onnistuneesti koulutettu halututut käytösmallit ei-toivottujen- tilalle olettaen että vahtivietti ei ole ylitsepääsemättömän voimakas. Vahvaa rotuominaisuutta ei koiralta saa pois mutta hallintaan voi saada moniakin, ainakin jollakin asteella.

Kerronpa tähän väliin oman tarinani.

Minun ensimmäinen ihka-oma koirani oli partacollie Kaapo, “Tessalonikan Miracle Blues”. Tutustuin nuorempana kyseiseen rotuun ja tulin siihen tulokseen että tämä voisi olla sopiva harrastuskoira. Partikset on nokkelia, hauskoja, motorisesti ketteriä, nopeasti oppivia ja “helposti lähellä pysyviä” paimenmaisen käytöksensä vuoksi. Odotettavissa oli myös että paimennusviettiä voi tulla: Kaapon isällä kun sitä taustaa oli.

Ja mitä kävi? Kaapohan oli huippupaimen! Ainut miinus oli se, että asuin itse tuolloin Helsingissä jossa näitä lampaiden korvaajia oli hivenen liikaa. Usein niillä oli jonkinmoiset pyörät allaan ja ne sai aikaan Kaapossa sellaisen reaktion että tämä nuori tytönhupakko oli ihmeissään. Onneksi Kaapon aikaan opiskelin nykyisen ammattini ja sain elänkouluttajakoulun avulla koulutettua paimennusviettiä hallintaan.

Mielenkiinnosta käytin Kaapon tuolloin paimennustaipumustestissä. Kaapo ei koskaan ollut tuota ennen nähnyt edes lammasta. Pisteet oli 4.8/ 5. Samassa testissä Kaapon sisko lammasaitaukseen päästyään rupesin herkuttelemaan lampaiden valmistamilla herkkupapanoilla tuijottaen lampaita että mitähän Tina Turnereita nuokin on. Pelkkä rotu ei siis kerro sitä, kuinka koira tulee käyttäytymään vaan jokaisessa pentueessa on vielä yksilöt.

Monesti törmää stereotypioihin rotuvalinnoissa. “Et sinä voi ottaa valjakkokoiraa kerrostaloon, se kärsii”. Olen tästä eri mieltä. Meidän entinen naapuripariskunta omisti tuollaisen koiran – ja kyllä, he asuivat kerrostalossa. Koira oli onnellisimpia joita olen koskaan tavannut. Mutta tämä kaveri pääsikin ympäristöstä huolimatta toteuttamaan rotutyypillistä käyttäytymistään.

Monesti voidaan sanoa esimerkiksi rottweilereista, että: “se ei sovellu kyllä ensimmäiseksi koiraksi”. Minä olen sitä mieltä että tietyntyyppiselle ihmiselle se ei sovi edes kymmenenneksi koiraksi.

Koiran omistamisesta ei saa pätevyyspisteitä eikä tutkintotodistusta millä määritettäisiin se, “milloin” olet valmis omistamaan koiran. On totta, että tiettyjen rotujen kanssa on osattava olla tiukempi kuin toisten, mutta ihminen joka ei sitä persoonaltaan ole ja joka ei koe edes tarvetta tuota ominaisuuttaan lähteä muuttamaan, ei ole sen sopivampi omistaja 15 vuoden päästä vaikkapa laumanvartijalle kuin nytkään.

Olen tavannut monta itseäni 10-15 vuotta nuorempaa ihmistä joilla on koira – ja nuoresta iästään huolimatta (tai juuri sen ansiosta) juuri he tietävät asioista paljon ja ovat olleet valmiita panostamaan koiriinsa kuin rakkaisiin perheenjäseniin. Niinkuin koirissakin niin myös meissä ihmisissä on helpompi lähteä tekemään muutosta silloin mitä vähemmän taustalla on “pinttyneitä tapoja” ja vahvoja uskomuksia. Tämä ei ole manifesti siitä että “nuoruus on parasta aikaa”, vaan vasta-argumentti sille että koiran omistamisen “valmiuden” voisi jotenkin määritellä omistajan ikävuosissa.

Koiran valinnan ja sen omistamisen hankaluuksiin kuuluu myös se että elämäntilanteet voi muuttua ja joskus äkistikin. Voi olla että juoksija joka rakastaa vaeltamista ottaa valjakkokoiran kotiinsa Lappiin – mutta sitten tapahtuukin onnettomuus jossa hän menettää kokonaan liikuntakykynsä. Koira ei enää pääsekään lenkeille. Olisiko tämän juoksijan pidettävä koira edelleen vaikka koiran elämänlaatu kärsisi?

Ei ole koskaan sanottua, että jos koira otetaan tämän hetkiseen elämäntilanteeseen vastaamaan tämän hetken tarpeita, että tilanne olisi sama vielä vaikka 10 vuoden päästä.

Mielestäni tärkein kysymys onkin rotua valitessa se, miten paljon olet valmis panostamaan koiraan ja ymmärtämään sitä. Jos se on yksilö joka on vaikka äärettömän herkkä, oletko valmis kouluttamaan sille monia satoja, jopa tuhansia asioita positiivisen kautta niin että se herkkyydestään huolimatta saa elää hyvää elämää? Jos otat koiran jolla on suuri liikunnan tarve, oletko valmis lenkkeilemään sen kanssa tunnin- kaksi päivässä vaikka sää olisi millainen tahansa? Jos otat vahtikoiran, oletko hyväksynyt sen, että vahtikoira vahtii ja ilmoittaa ympäristössä tapahtuvista asioista, yleensä haukkumalla?

Sillä aivan kuten oman kumppanimme kanssa myös koiran kohdalla voisi ajatella: “hyväksy hänet ja rakasta häntä sellaisena kuin hän on”. Vaikkakin tiettyjä asioita pitää kouluttaa ja tehdä koirasta yhteiskuntakelpoinen, niin annetaanhan koiriemme olla ihania omia persooniaan kuten hekin antavat meidän olla.