Joskus aikoinaan kun opiskelin kuulin seuraavan tarinan ihanalta opettajaltani Erkulta (Erilainen Koirakoulu), joka meni näin:
Erkulla oli työkaverinaan tyyppi, jolla oli “kovempi koira” jonka rotua en juuri nyt muista (yleensä niinsanotut voimakoirat mielletään tähän kastiin). Tämä Erkun työkaveri tuli joka aamu töihin pröystäillen kuinka oli “jälleen aamulla pitänyt ottaa koiralta luulot pois ja alistaa se selättämällä”.
Erkku kuunteli joka aamu tämän saman tarinan, päivästä toiseen ja mietti että jos tämä jatkuu puoli vuotta, hän kysyy yhden kysymyksen.
Puoli vuotta meni ja työkaveri tuli taas rehvastellen töihin kertoen, kuinka “kertoi koiralle taas tänä aamuna kumpi on pomo”.
Erkku oli hetken hiljaa, katsoi miestä ja kysyi: “Toimiiko se?”
Olen kouluttajana törmännyt usein siihen että jotakin asiaa on tehty koiran kanssa kauan. Esimerkiksi hihnassa kulkemista harjoiteltu pysähtymällä hihnan kiristyessä viimeiset 542 päivää, tuloksetta. Kun tarkastellaan eläimen oppimista nykyaikaisten käyttäytymistieteiden valossa, tämä on aivan liian kauan ja todennäköisesti yllämainitusta on tuossa ajassa tullut jo uusi rutiini koiralle — vaikka omistaja luulee vain määrätietoisesti kouluttavansa koiraa. Käytös on jo luonut itse itsensä, ja päässyt vahvistumaan paljon.
Hyvin usein tämä tapahtuu huomaamatta, ihmisen yrittäessä parhaansa. Kun eläintä koulutetaan johdonmukaisesti tietyllä tavalla, käytöksen pitää lähteä muuttumaan haluttuun suuntaan noin kahden viikon aikana (Eli ei-toivotun-käytöksen tulee lähteä vähenemään siitä mitä se oli). Jos näin ei käy, menetelmä ei toimi.
Rakkaat ystävät. Reikiä saa seiniin helpomminkin, kuin päätään hakkaamalla.
Koiran oppimisprosessi on teoriassa hyvin yksinkertainen. Saat sen, mitä vahvistat. Hauskaahan tästä tekee se, että koirat oppivat koko ajan ja hyvin usein tilanteet eivät edes ole meistä kiinni. Esimerkiksi haukkuva koira saa haukkumisesta vahvisteen ihan vaan haukkumalla, jäljestävä koira jäljestämällä, ja niin edelleen. Tai kerrostalossa vahtikoira haukahtaa karkoittaakseen tunkeilijan pois, ja haukun jälkeen ääni loppuu. Todellisuudessa naapurilta tippui vain kattila lattialle. Mutta: koira koki saavansa vahvisteen: “Jes, tunkeilija ei tullut meidän alueelle”. Vastaavia esimerkkejä voisi keksiä paljon.
Ympäristö tarjoaa myös usein super-vahvisteita joiden kanssa on haastava kilpailla. Esimerkiksi moni uroskoiran omistaja tietää kevään lenkkeilyn ja sen kuinka et useinkaan pysty olemaan yhtä kiinnostava kuin nartun haju vaikka vetäisit perässäsi kokonaista hirven ruhoa. Ulalla oleminen ja sekoaminen hajuista on lajityypillistä käytöstä ja täysin normaalia. Omistaja ei ole huono tai koira tyhmä. Kyse on siitä että koira on eläin ja karu fakta taas puolestaan se, että me emme voi hallita kaikkea.
Onneksi kuitenkin koulutuksen avulla voidaan tehdä paljonkin ainakin useammalla osa-alueella — ja hei, onneksi elämä on vain elämää joka me saadaan jakaa näiden ihanien (ja välillä raivostuttavien) karvakorvien kanssa.
No responses yet