Viimeisten 10-15 vuoden aikana koirankoulutuskentälle ollaan saatu yhä enenevässä määrin tärkeää tutkimustietoa ja työkaluja koirien kouluttamiseen. Koirankoulutuksessa liikkuu jos jonkinlaista kirjainyhdistelmää. Kukapa ei olisi kuullut BAT:sta, LAT:sta, CU:sta, R+- ja P+- :sesta, ja niin edelleen. Olo on varmasti monella omistajalla nykyään samanlainen kuin allekirjoittaneella elektroniikkakaupassa tietokonetta ostaessa. Voiko vouhotus joskus mennä yli? Onko koiranomistaminen ja harrastaminen enää rentoa yhdessäoloa, vai suoritetaanko me ihmiset nykyään sitäkin?
Itse kouluttajana koen painetta siitä, että ajan hermolla oleminen nykypäivänä vaatii äärettömän paljon töitä. Ei riitä enää että työaika on ihanien asiakkaiden kanssa tehtävä työ sekä pakolliset hallinnolliset työt, vaan lisäksi vapaa-ajalla on kehitettävä omaa osaamistaan tai putoaa kelkasta. Nopeassa maailmassa Internetin mahdollistaessa tiedon nopean leviämisen, kunnianhimoisella ihmisellä loppuu päivästä tunnit kesken. Menetelmiä on monia mutta tarkemmin aiheita opiskellessa huomaakin että siellä pätee samat lainalaisuudet. “Back to the basics”. Onko sittenkin kyse lopulta vain siitä, kuka saa markkinoitua ideansa paremmin? Kuinka kauan koirabisneksessä soitetaan lyhenteiden sinfoniaa?
Viime vuosina on saatu koirankoulutuskentälle myös välineitä laidasta laitaan. On naksutinta äänenvoimakkuudensäätimellä ja ilman, monenlaisia pillejä, nakinpienijää, palkkauspursotinta, makuliemi-deodorantteja, nuolumattoja, etäpalkkaamiseen soveltuvia palloja ja kaukosäätimellä ohjattavia laitteita ja niin edelleen. On hyvä että saadaan vaihtoehtoja ja että asiat kehittyvät (ja että saadaan koulutukseen välineitä heitä varten joilla on vaikka fyysisiä rajoitteita esim.palkkaamisen suhteen), mutta olen monesti törmännyt asiakkailta tulevaan palautteeseen jossa he kokevat painetta omistaa koko urheiluvälinesarja. Olen törmännyt jopa siihen että naksuttimeenkin on kehitetty riippuvuussuhde.
Koska tykkään pohtia asioita monelta kantilta ja ehkä hieman kyseenalaistaakin välillä, tulee välillä mieleen, tarvitaanko me oikeasti kaikkea tätä? Erilaisia etsimistehtäviä voi tehdä ilman välineitä koiran kanssa metsässä jolloin jo ympäristö itsessään aktivoi koiraa eri tavalla kuin kodin seinät; naksuttimen tilalle voi kouluttaa nopean äänimerkin; älypelejä voi rakentaa itse, ja niin edelleen.
Nykyisessä materialistisessa kulutus-yhteiskunnassa voisimme ainakin välillä kysyä itseltämme kaupan hyllyllä “tarvitaanko tätä oikeasti?”. Veikkaan että parhaan ystävämme onnellisuus ei koostu tavaroista, vaan siitä hetkestä kun se saa kävellä kanssamme iltalenkin niin että myös me itse olemme hetkessä läsnä. Muistakaa siis olla vaatimatta itseltänne liikoja. Niin minäkin yritän.
No responses yet